Suuri skisma.html

Tämä artikkeli käsittelee alkukirkon hajaannusta. Katolisen kirkon hajaannusta vuosina 1378–1417 käsittelee artikkeli Suuri skisma (katolisuus).

Suuri skisma oli teologinen ja poliittinen kiista, joka johti alkukirkon hajaannukseen Rooman ja itäisten patriarkaattien suhteiden katkettua.

Viimeinen yhteinen kirkolliskokous pidettiin vuonna 787. Sen jälkeen Nikean uskontunnustuksesta syntyi sanamuotokiista, ns. filioque-kiista. Lännen kirkon lisäsi uskontunnustukseen sanan (lat. Filioque eli ja Pojasta) eli sen näkemyksen mukaan Pyhä Henki oli lähtöisin Isästä ja Pojasta, Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta.

Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Rooman valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin jo 300-luvulla. Paavin merkitys kasvoi kuitenkin nopeasti lännnen keisarikunnan synnyttyä uudelleen vuosituhannen vaihteessa. Teologisessa ajattelussa oli eroja, lännen kirkossa alkoi 1000-luvun alusta vaikuttaa voimakkaasti Clunyn uudistusliike.

Leo IX:n legaatti kardinaali Humbertus ja Konstantinopolin patriarkka Mikael Kerularios julistivat toisensa kirkonkiroukseen eli pannaan 1054. Välirikon välitön syy olivat paavin ja patriarkan riidat kirkollisista asioista Etelä-Italiassa. Vaikka alue kuului nimellisesti Bysantille, Leo IX oli johtanut sotaretkeä sinne asettuneita normanneja vastaan ja jäänyt näiden vangiksi 1053.

Vaikka idän ja lännen kirkkojen välejä yritettiin sovitella useaan otteeseen keskiajalla, kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti, jolloin paavi Paavali VI ja patriarkka Athenagoras I yhteispäätöksellä kumosivat ne.

Tämä kristinuskoa käsittelevä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.